Yhteiskunnan haasteisiin voidaan vastata omistajuudella eli kannustamalla kansalaisia säästämään ja sijoittamaan kertyneitä säästöjään.
Lienee selvää, että ilman kannattavaa ja kasvavaa yritystoimintaa ei ole verotuloja, eikä kansalaisilla toimeentuloa tai eläkkeitä.
Koko hyvinvointimme lepää yritysten harteilla. Onko sillä sitten väliä, kuka nämä yritykset omistaa?
Omistajuuteen suhtaudutaan yhteiskunnassa eri tavoin, periaatteellisesti tai pragmaattisesti.
Markkinatalouden periaatteiden mukaan omistuksen täytyy olla niillä, jotka pystyvät tuotantovälineitä tehokkaimmin hyödyntämään, kuitenkin niin, että valtio voi ohjata toimintaa esimerkiksi veropoliittisin päätöksin tai lainsäädännöllä.
Yrityksen omistajana voi olla kotitalous, yritys, (eläke- ym.) rahasto, kunta tai valtio, ja nämä voivat olla joko kotimaisia tai ulkomaisia. Suomen teollisuudesta suuri osa on ulkomaisessa omistuksessa. Vastaavasti me voimme omistaa ulkomaisia yrityksiä.
Koronakriisi on peittänyt alleen monet muut ongelmat, kuten velkaantumisen, matalan työllisyyden, nousevan keski-iän ja eläkeläisten määrän kasvun, yritysten T&K investointihaluttomuuden, uusien kasvuyritysten vähäisen määrän, pankkien toimintaedellytykset tai vaihtotaseen alijäämäisyyden.
Kaikkiin näihin haasteisiin voidaan osaltaan vaikuttaa omistajuuden kautta: kannustamalla kansalaisia säästämään ja myös sijoittamaan kertyneitä säästöjään.
Kansalaisten varat voisivat tuottaa ylijäämää
Suomalaisten pankkitileillä lojuu 100 miljardia euroa rahaa nollakorolla. Jos noista varoista edes puolet sijoitettaisiin osakemarkkinoille, syntyisi talouteen suuruusluokaltaan 5 miljardin euron vuosittainen lisä. Se riittäisi jo yksinään nostamaan Suomen vaihtotaseen huomattavan ylijäämäiseksi.
Säästämisen lisääntyessä myös nettovelkaantuminen vähenee. Suurikaan velka suhteessa tuloihin, mihin velkaantumisesta yleensä julkisuudessa verrataan, ei ole ongelma, jos velallisella on myös suuri omaisuus.
Sijoittamisen lisääminen helpottaisi yritysten rahoitusta, joka on ongelma erityisesti pienille ja keskisuurille yrityksille sekä aloitteleville yrittäjille.
Pankkisektorin yksi tärkeä tehtävä, rahoituksen välittäminen ja riskien jakaminen, ei nyt yksinkertaisesti toimi, kun yritystoimintaan on mahdoton saada lainaa ilman hyviä reaalivakuuksia.
Tämä näkyy puolestaan asunto- ja kiinteistömarkkinoiden kuumenemisena.
Samaan aikaan pk-sektorin toimintaedellytysten heiketessä meiltä siirtyy isoja yrityksiä ulkomaille.
Sijoittajallehan se ei ole ongelma, mutta Suomelle on. Jo pääkonttorin siirto pois maasta tietää isoja menetyksiä työllisyydessä ja verotuloissa. Suorien vaikutusten lisäksi myöskään yrityksen tulevat päätökset, vaikkapa investoinneista, tuskin ovat yhtä Suomi-myönteisiä kuin aiemmin.
Kun yritys on ulkomaalaisessa omistuksessa, myös iso osa sen tuottamista hyödyistä valuu ulkomaille.
Esimerkiksi kaivosalan suhteen meitä on kutsuttu Pohjolan Kongoksi, kun luovutamme maailmantalouden korttipelissä raaka-aineemme korvauksetta muille.
Kysymys on kuitenkin paljon enemmästä: tällä menolla luovutamme myös pääomamme muille.
Kotitaloudet pitää auttaa markkinoille
Suomessa on muutama suuri, verovapaa institutionaalinen sijoittaja (esim. eläkeyhtiöt, valtio) sekä joitakin verovapaita keskisuuria sijoittajia (esim. ammattiyhdistykset, säätiöt).
Nämä ovat pääsääntöisesti indeksisijoittajia, joiden panos markkinoiden tehokkuuden näkökulmasta on pieni.
Ja vielä vähäisempi se on pienten ja keskisuurten yritysten näkökulmasta, koska iso sijoittaja ei voi käytännössä sijoittaa pieniin yrityksiin.
Valtio on erityisen huono omistaja, mistä yhtenä esimerkkinä Fortumin sähkönsiirron runkoverkkojen myynti ulkomaille.
Pienten (kasvu)yritysten pörssitaipaleen mahdollistamiseksi tarvitaan kotitalouksia, jotka tuovat osakkeelle pääomia ja likviditeettiä.
Tästä syystä Suomen vinoutunutta omistajarakennetta on monipuolistettava mahdollistamalla kotitalouksille yhtäläiset oikeudet markkinoillepääsyyn kuin on isoilla ja ulkomaalaisilla sijoittajilla.
Tämä tarkoittaa erityisesti verotuksellista oikeudenmukaisuutta ja tasa-arvoa, jotka eivät Suomessa tällä hetkellä toteudu.
Pääomaverotus kasautuu kotitalouksille
Osakesäästäjät on tuonut useasti esiin Suomen poikkeuksellisen korkean pääomaverotuksen, joka on OECD ja EU maissa lähes ennätyskireää.
Neljänkymmenen maan joukossa Suomi on sijalla kaksi tai kolme.
Tämä selittää osaltaan myös suomalaisten kotitalouksien suhteellista köyhyyttä muihin maihin verrattuna. Esimerkiksi Kreikassa ja Italiassa kotitalouksien varallisuus on suurempi kuin Suomessa.
Nyt pääomaverotus kohtelee sekä eri yritysmuotojen omistajia (listattu yritys vs. listaamaton) että eri sijoittajaryhmiä eriarvoisesti (yksityishenkilö, yritys, rahasto, eläkevakuutusyhtiö, yleishyödyllinen yhteisö, ulkomainen sijoittaja).
Näistä rahastot, eläkevakuutusyhtiöt ja yleishyödylliset yhteisöt eivät maksa lainkaan veroja, ja valtaosa ulkomaille maksetuista osingoista on myös verotuksen ulkopuolella.
Näin ollen suomalaiset kotitaloudet maksavat käytännössä kaiken pääomiin kohdistetun veron.
Kokonaisveroaste (huomioiden yrityksen jo voitostaan maksaman veron) on noteeratun yhtiön osingoista pienimmilläänkin aina yli 40 prosenttia, inflaatiokorjaus huomioiden yli 50 prosenttia.
Lopputuloksena kuitenkin Suomi saa osingoista veroja alle 1 miljardia euroa, kun pelkästään pörssiyhtiöiden osingot ovat yli 10 miljardia euroa vuodessa.
Myyntivoittojen osalta suhde on samansuuntainen. Yhteisöveroa kerätään noin 6 miljardia euroa.
Tilanne olisi helppo korjata esimerkiksi Osakesäästäjien ehdottaman niin sanotun kaksitilimallin avulla.
Siinä yrityksen voitot jaetaan kahdelle eri tilille, joista maksettava yhtiövero poikkeaa toisistaan. Vain korkeampaa veroa maksavalta tililtä voidaan tehdä voitonjakoa, jota ei sitten uudestaan veroteta saajan osalta.
Eri vaihtoehdoista löytyy lisätietoa Osakesäästäjien sivuilta.
Kirjoittaja
Timo Rothovius, professori
Osakesäästäjät
